Selitys ällöpositiivisuudelleni

Koko homma sai alkunsa vahingossa. Olin matkalla töistä kotiin, vaihteeksi polkemassa ylämäkeen ja vastatuuleen. Koska se on työlästä, niin naama vääntyy helposti irveen. Nyt en ole aivan varma, mistä ajatus sai alkunsa, mutta jonkinlainen itselleni tyypillinen vastareaktio näyttää olleen kyseessä. Luultavasti olen lukenut jostain netin syövereistä jotain, joka sai minut kokeilemaan. Päätin siis alkaa hymyilemään. Ensi alkuun en sen kummemmin analysoinut, kunhan jatkoin polkemista.
Hymyileminen joka tapauksessa auttoi. Huomasin, että minusta tuntui helpommalta polkea, vaikka tuuli oli edelleen vastainen ja Tranebergsbronin mäkeä riitti. Tosiasiahan on, että ihmisen mielentila vaikuttaa suoritukseen. Aivan varmasti ovat tutkineetkln tätä. Omalla kohdallani asiasta teki kummallista se, että ei minua ensi alkuun hymyilyttänyt ollenkaan, sellainen väkinäsen vääntämisen ilme oli hikisillä kasvoilla ponnistellessani eteenpäin. Muutaman kymmenen metrin jälkeen fyysinen ilmeeni muuttui enemmän hymyksi ja sitä mukaa minua myös alkoi oikeastikin hymyilyttämään samalla kun oma fiilikseni muuttui muutenkin positiivisemmaksi. Ja kaikki tämä noin 20 sekunnin aikana. Tämän kokemuksen jälkeen aloin entistä selkeämmin toimimaan tietoisesti niin, että aina kun tulee fyysisesti haasteellinen paikka, hymyilen ja jatkan suorituksen tekemistä.

Jatkettuani tällä tavoin pari viikkoa, seurasin jälleen intuitiotani ja ajattelin, että jos itsensä voi tuolla tavoin suggeroida suoriutumaan, niin kai se voisi toimia muutenkin. Aloin kirjaamaan joka aamu Twitteriin, että päivästä on tulossa hyvä, ellei peräti loistava. Ylös kirjaaminen tekee siitä jotenkin konkrettisempaa kuin pelkkä sisäinen monologi. Ääneen lausuminen saattaa myös ajaa saman asian. Näin toimiessaan ottaa myös aktiivisen toimijan roolin ilmoittaessaan itselleen, että päivästä tulee, olosuhteista riippumatta, oikeasti hyvä päivä. Aiemmin sitä on, ainakin minä olen, tullut vain passiivisesti ottaneeksi vastaan mitä päivä tuo tullessaan.

Olen aina muistanut pitää tällaisia ylipositiivisuuksia aika tavalla typerinä ja akkamaisina lässytyksinä, enkä olisi kyllä millään voinut sitä uskoa, mutta tämä suggerointi on itse asiassa toiminut. Joskus on pitänyt muistuttaa itselleen kesken päivän aiheesta, mutta siihen on riittänyt jo oman tweetin katsominen ja lukeminen, sekä perinteisen suomalaiskommentoinnin vastakommentointi. Kiitos siis haasteellisuudesta myös ystävilleni. Päiväni ovat edelleen olleet myös vaikeita, töissä ahdistaa, on vastatuulta, pyörästä puhkeaa kumi, koira on tottelematon, tuntee itsensä tyhmäksi kun ei ymmärrä puhetta, rahat on aina loppu ja vieläkin masentaa. Mutta samalla olen ollut positiivinen ja eteenpäin suuntautunut koko ajan. Eli vaikka olen masentunut, ei se estä minua olemaan positiivinen ja nauttimaan elämästä. Tämä tuntuu jotenkin hirvittävän tärkeältä huomata. Että eri tunnetiloja voi olla yhtäaikaa päällä ja että se positiivisuus vie kaikkea eteenpäin, vaikka kuinka ahdistaisi.